Mikael Niku: portfolio

Näin se nähtävästi on. Tiivistin nimittäin tuossa juuri kokonaisen aiemmin pitämäni kurssin luennot (6 kpl) yhteen luentoon. Kun opiskelijamäärä lisäksi kasvaa noin viidestäkymmenestä lähes kolmeensataan, saadaan 36-kertainen opetustehokkuus.

Oppimistehokkuus on sitten toinen juttu :) 

Tiedekunta vahvisti eilen yliopistonlehtorin viisivuotisen pestin! Erinäisten kiemuroiden jälkeen siirryin lopulta näihin puuhiin - samassa talossa ollaan edelleen, mutta toisen tiedekunnan ja toisen osaston palveluksessa. Opetan elimistön toimintaa solutasolta makroskooppiseen anatomiaan. Siinä on kentällä kokoa - mukavaa sikäli, ettei tarvitse takertua keinotekoisiin raja-aitoihin, ja välttynee itse fakki-idiotismilta. Eikä myöskään tarvitse pyöritellä peukaloita, varsinkaan näin ensimmäisenä vuonna, kun on polkaistava nämä kurssit pystyyn. Aiheet näköjään kiinnostavat minun ohellani myös opiskelijoita (mikä on tietysti ihan positiivista): pakkosuorittajien lisäksi muitakin on ilmoittautunut kursseille niin, että kohta kolisevat Viikin isoimpienkin salien seinät. Tenttiurakka vaan hiukkasen hirvittää, mutta eiköhän siihen jotain keksi.

Tutkimustakin olisi tietysti tarkoitus tehdä, jahka tässä vauhtiin pääsee. Osastolla on yllättävänkin kiintoisia hankkeita menossa - on se kumma, miten vähän sitä tietää edes saman talon touhuista. No, niistä lisää myöhemmin. Syksy menee vielä keräillessä yläkerran hankkeiden rippeitä pois kuleksimasta. Keväällä BMC:hen lähetetty juttu tuli lopulta tuossa bumerangina, kun ruvettiin kyselemään perään. Paikattiin ja pistettiin takaisin, toivottavasti nyt menee läpi.

Akatemialtakin tuli lausunto eilettäin. Se oli kyllä melkoinen pettymys. Hakemus oli mielestäni hyvä, mutta arvosanaksi antoivat vain kolmosen (/5). Eli ei rahaa. Jotenkin tuntuu tutulta: erittäin kiinnostava ja tärkeä hanke, mutta tuskinpa te sitä osaatte tehdä. Tutkimussuunnitelma oli kuulemma "very brief" ja "superficial", vaikka olihan tuo lähes Akatemian salliman maksimin mittainen. No, eipähän tarvitse nyt sitten miettiä, miten asiansa järjestäisi, kun ne näin järjestyivät muiden toimesta. Kävinpä kuitenkin paukuttelemassa shampanjapulloja yläkerran porukan kunniaksi: sinne kilahti konsortiolle mojova potti euroja.

Vähiin käy aika, ennen kuin loppuu. Pitää tässä vähän sunnuntaitakin viettää työn merkeissä, että saadaan hommat edes jotakuinkin säädylliseen kuntoon ennen kuin poistun.

On vähän haikeaa. Varsinkin näin viikonloppuna, kun laitoksella ei näy ketään muita, on väkisinkin semmoinen "minun talo" -olo. On täällä sen verran aikaa tullut vietettyä, ja tässä talossa jopa ihan sen alusta asti.

Syksy on edelleen täysin auki, saa nähdä mistä sitä itsensä löytää. Toki tässä erinäisiä suunnitelmia, hakuja ja hahmotelmia on ilmassa, mutta mikään ei ole vielä varmaa. No, niistä myöhemmin lisää.

Juttu lähti lehteen, nyt peukut pystyyn. Valittiin taas Biomed Centralin lehti - tykkään näistä open access -julkaisuista, joita siis kuka tahansa saa lukea ilmaiseksi (mutta raportit toki arvioidaan ja tarkistetaan aivan samalla tavoin kuin missä tahansa tieteellisessä lehdessä). Niin sen pitää mennä, verovaroilla tehty tiede kaikkien käsiin.

Harmi vaan, että yliopisto ei näköjään enää ole BMC:n täysjäsen, joten artikkelin käsittelystä joutuu maksamaan. Näköjään tätä nykyä on enemmän kauniiden puheiden tasolla tämä avoimen julkaisemisen tuki, jota yliopisto vakuuttelee.

Sitten ei muuta kuin seuraavaa työstämään. Onhan tässä vielä muutama viikko aikaa :) Coloradostakin tuli juuri sähköpostitse vielä uusi idea yhteistyöstä. Sen kanssa tulee kyllä kiirus, mutta jospa väki jatkaa hommaa sitten kun minä olen poissa.

Projektin loppu alkaa pikkuhiljaa häämöttää. Mutta vielä on aikaa kerätä kokoon jokunen irrallinen langanpää ja muotoilla ne artikkelin muotoon. Sainkin tuossa yhden ihan mukavan pikku jutun kasaan - näköjään sen tosiaan voi tehdä muutamassa viikossa, jos taustalla on tarpeeksi kamaa. Vielä vähän viilausta ja "postiin".

Eräs nuorempi tutkijakollega päätti vaihtaa maisemaa ja hakea lääkikseen, jotta voisi tarpeen tullen tehdä muutakin kuin tutkimusta. Tempaistiin viimeisen työpäivänsä kunniaksi oikein pitsat tuossa lounaalla, ja juohduttiin siinä pohtimaan omia uravalintojamme ja tutkijan kohtaloa. Päädyimme seuraavaan tummanpuhuvaan näkymään:

Liian monen hylkäyspäätöksen masentama tutkija loikkaa Biomedicumin ylimmästä kerroksesta lasitalon valokuiluun, ja romahtaa suoraan jonkin huippututkimusesitelmän äärelle kerääntyneiden vieraiden cocktailpöytään. Tässäkin yrityksessä hän valitettavasti epäonnistuu sikäli, että osuu täytekakkuun, joka pehmentävästä vaikutuksesta seurauksena on ainoastaan neliraajahalvaus. Loppuikänsä hän kitkuttaa pienellä eläkkeellä, josta catering-firma perii kuukausittain saatavinaan shampanjalasien ynnä muun kaluston rikkoutumisesta aiheutuneita kuluja.

En itse vieläkään pysty kuvittelemaan juuri mielekkäämpää työtä kuin yhdistelmä tutkimusta ja opetusta, joka toteutuu esimerkiksi yliopistossa. Nuorempana ajattelin, että luonnontieteistä vaikkapa lääkiksen puolelle loikkaavat ovat epäidealistisia luusereita. Mutta lukiessaan toinen toistaan synkempiä uutisia biotieteiden(kin) tohtorien työllisyysnäkymistä tulee välillä väkisin ajatelleeksi, että mitä jos kumminkin olisi hankkinut jonkin myös ns. käytännön hommat mahdollistavan koulutuksen. Jos voisi kelata vuosikymmenen ajassa taaksepäin, niin harkitsisin vakavasti vaikkapa tänne eläinlääkikseen hakemista. Siinäpä koulutus, joka antaa eväät monenmoiseen työhön.

Löysin vihkon, johon poikani Iikka (7v) oli tehnyt muistiinpanoja väitöstilaisuudesta. Siinä lukee näin:

TÄNÄÄN
OLI
KIVA
PÄIVÄ

miksi tämä lehmäkuva on vaan tässä?

iskä jutteli 4. tuntia.

hannu sarjola myösanoi jotain.

iskä puhui paljon naunoista. ja soluista.

Väitöskirjan viimeinen artikkeli hyväksyttiin vihdoin lehteen, paranneltuna versiona. Huh huh! Pelkäsimme että kävisi toisin, kun päätoimittaja halusi siitä lyhykäisen version, ja siitä tulikin entistä pitempi, kun vastasimme arvioitsijoiden vaateisiin. Mutta olivat onneksi todenneet, että nyt siitä tulikin hyvä juttu.

Tuosta alkoi jo ollakin semmoinen liimalappu-olo, että päästäänkö mokomasta koskaan irti. Jos juttu olisi nyt uusintakierroksellakin hylätty ko. lehdessä, olisi pitänyt tyrkyttää sitä toisaalle, ja uuden lehden arvioijat taatusti olisivat halunneet taas jotain erilaisia lisätöitä - joita kukaan ei enää olisi halunnut tehdä. Joten hyvä näin!

Ajattelin lopettaa tämän tutkijan päiväkirjan väitökseen, tarkoitus oli dokumentoida näitä väitöskirjatyön loppuvaiheita. Mutta jatkanpa sittenkin vielä hiukan eteenpäin, koska tästähän homma vasta alkaa. Jokainen polku on erilainen, mutta ehkäpä tämä omani kumminkin sisältää joitakin tyypillisiä piirteitä.

Väitöskirjanhan ei ole tarkoitus olla uran huipennus, vaan päinvastoin se on ikään kuin tieteellinen ajokortti, tutkijakoulutuksen loppututkinto. Akatemian standardin mukaan sen jälkeen kuuluisi lähteä muutamaksi vuodeksi ulkomaille, "postdoccaamaan" johonkin huippuryhmään, ja palata ehkä sitten kotomaahan perustamaan oma ryhmä. Tässä yhtälössä on tietysti se pikku ongelma, ettei jokaiselle väittelevälle millään ole tarjota tiloja ja muita resursseja ryhmää varten. Eikä myöskään liene järkevää, että tutkimusryhmät säännönmukaisesti koostuisivat ainoastaan yhdestä väitelleestä ja liudasta koulutettavia.

Ulkomaan keikka olisi tietysti monella tavalla hyvä juttu, ja varmaan hauskaakin. Itse olin kuitenkin tähän rakoon liian hidas; vaimon on aika palata syksyllä töihin, ja lähteminen on nyt hankalaa. Ehkä sitten joskus toiste. Onneksi Helsingissäkin riittää nykyisin hyviä ryhmiä, eikä paikallisesti hoidettu postdoc ole enää tavatonta.

Tajusin (kustoksen suosiollisella avustuksella) loppuvuodesta, että postdoc-paikkaa täytyy ryhtyä etsimään nyt eikä heti. Nykyisin tämän vaiheen erittäin merkittävä rahoitusmuoto on nimittäin Akatemian tutkijatohtorin projektiraha - ja sen haku päättyy nyt tammikuun lopussa. Hakemuksia käsitellään ja jauhetaan niin perusteellisesti, että päätökset tulevat kai elokuun lopulla, ja rahoituskausi alkaa ensi vuodenvaihteessa. Jos nyt ei ehdi mukaan, niin tervetuloa uudestaan vuoden kuluttua! Ja vaikka ehtisikin, niin kilpailu on tietysti kovaa; viime vuosina ilmeisesti noin joka kolmas hakija on saanut rahoituksen. No, on se tietysti silti parempi osuus kuin vaikkapa eläinlääkikseen hakijoista.
Tämä tuli tietysti sikäli vähän hätäiseen saumaan, että tuossa väittelyssäkin oli oma puuhansa. Ehdin kuitenkin kartoittaa itseäni kiinnostavia ryhmiä ja käydä jututtamassa ryhmänjohtajia tuossa joulun alla. Tyypillinen tilanne on, että tekemistä ja ideoita totta kai riittää, mutta palkkarahoista on puutetta.

Olin ajatellut että ilman muuta hakeudun taas kehitysbiologian pariin, graduajoilta se puoli jäi kiehtomaan. Innostuin kuitenkin lopulta eräästä immunologisesta projektista. Teimme ryhmänjohtajan kanssa mielestäni hyvän hakemuksen, joka odottelee nyt Akatemian sähköisessä palvelussa viimeisen napin painallusta. Saa nähdä kuinka käy. Kevään mittaan täytyy sitten varmuuden vuoksi haeskella vielä muita rahoituksia, jos ei Akatemia ole suosiollinen. Ryhmällä on palkkarahoja valmiina vain vajaaksi puoleksi vuodeksi, eli sillä ei hirveän pitkälle pötkitä.

Suomessa rahoitustilanne on sikäli hölmö, että tutkijat joutuvat hakemaan palkkojaan sieltä täältä, tilkkutäkkimalliin. Sinänsä on tietysti mukavaa, että rahoittajia on sentään useita. Mutta kun rahoituskaudet ovat yleensä vain korkeintaan muutaman vuoden ikäisiä, tämä tarkoittaa helposti sitä, että koko työaika hassaantuu hakemusten kirjoitteluun. On siitä oma hyötynsäkin, että joutuu miettimään ja tiiviisti esittämään suunnitelmiaan, mutta joskus niitä kai pitäisi ehtiä toteuttaakin.

No niin, raportoin tästä prosessista kevään mittaan. Tähän loppuun vielä totean, että se väitöskirjani viimeinen julkaisu lähti vihdoin viime viikolla entistä ehompana takaisin lehteen. Aivan uskomattomia vastoinkäymisiä sen kanssa oli viime metreille saakka. Täydennyksiä tehdessämme saimme hyvin mielenkiintoisia lisätuloksia, mutta niiden varmistaminen otti aikaa. Ensin tuli ristiriitaisia tuloksia eri eläinyksilöistä, sitten oli kontaminaatioita jopa ultrapuhtaassa PCR-labrassamme (eli DNA:ta oli jotenkin levinnyt reagensseihin, eikä niillä saatu luotettavia tuloksia). Ja kun vihdoin homma onnistui, oli kuvantamislaitteen tietokone hajonnut... ja vanhasta varalaitteesta paloi sulake. No, onneksi näitä vehkeitä riittää naapuritaloissa, niin että saatiin tulokset sentään talteen. Nyt täytyy vain toivoa, että teoksemme kelpaa lehdelle... ketään ei enää huvittaisi koskea siihen tikullakaan, niin kauan sitä on väännetty ja käännetty.

Nyt on tohtorin paperit kourassa. Nimi on niissä vähän väärin, mutta mitäs pienistä (aina sama juttu: kun kutsumanimi on toisena nimenä, siitä seuraa sotkua). Kirjaan tähän hiukan käytännön vinkkejä väitöskirjantekijälle ja tulevalle väittelijälle, nyt kun homma on vielä suht tuoreessa muistissa. Pätevät ainakin biotiedepuolella, osin varmasti muuallakin. Näistähän on hyvää tietoa useimpien yliopistojen sivuilla, mutta tässä ehkä hiukan sellaista "hiljaista informaatiota", jota noilla on vähemmän.

Ihan aluksi

• Harkitse tarkkaan valitessasi tutkimusryhmää, johon menet väitöskirjatyötä tekemään. Tämä ei ole ihan yksinkertainen juttu. Tärkeintä lienee, että aihe kiinnostaa. Myös ihmisillä on väliä - jaksaako heitä katsella vuosikaupalla? Rahoitus saisi olla kunnossa - virka tai tutkijakoulupaikka on tietysti huippua, mutta joskus joutuu nykyäänkin tyytymään apurahapätkiin. Jos haluat hoitaa homman nopeasti ja sujuvasti, kannattanee mennä vakiintuneeseen ryhmään, jossa on selvät sävelet. Sellainen ei toisaalta välttämättä ole paras vaihtoehto, jos haluat oppia monenlaisia menetelmiä sekä itsenäistä työskentelyä ja ajattelua.
• Väittelijältä vaaditaan tietty opintosuoritusmäärä. Kannattaa tietysti hyödyntää maisterin tutkintoon kertyneet ylimääräiset opinnot - siinä vaiheessa niitä vielä tuppaa kasaantumaan ihan vahingossa, mutta väitöskirjaa tehdessä on muutakin puuhaa kuin istuskella luennoilla.

Asiaan

• Väittele heti kun vain mahdollista, äläkä jää turhaan hautomaan. Väitöskirjan ei ole tarkoitus olla elämäntyö, vaan paremminkin ajokortti tieteelliselle uralle. Siihen ei kannata panna enempää aikaa kuin on välttämätöntä. Tosin toisaalta kannattaa pitää mielessä, että nykypäivänä väitöskirjantekijöiden työllisyystilanne lienee parempi kuin väitelleiden, joten harkitse, oletko kiirehtimässä kortistoon.

Kirjan kimppuun

• Kun artikkelit ovat kasassa, on aika ryhtyä miettimään kirjaa. Sitä kaiken kokoavaa juonta ja otsikkoa joutuu usein pohtimaan toiseenkin kertaan, kun tutkimus on kuljettanut tekijäänsä ennalta arvaamattomiin suuntiin. Rajaa yhteenveto-osan aihe riittävän tiukasti, ettet kasaa itsellesi turhan paljon työtä. Otsikko saa luonnontieteellisessäkin väitöskirjassa olla kiinnostava!
• Heti aluksi kannattaa myös miettiä kirjoittamisen teknistä puolta. Jossain vaiheessa kirja täytyy joka tapauksessa taittaa ja painattaa. Taiton voi hoitaa itse, mutta osaavankin nikkarin kannattaa varautua siihen, että kokonaisen kirjan tekeminen on vähän eri juttu kuin jonkun lehtisen askartelu. Taitto onnistuu nykyisin aivan tyydyttävästi jopa Microsoft Wordilla (mikä vielä joku vuosi sitten olisi ollut täysin pöyristyttävä väite!). Varaudu kuitenkin siihen, että vaikka kuvittelisit tuntevasi Wordin kuin taskusi, joudut tässä hommassa opettelemaan uutta. Esimerkiksi monisektioisen dokumentin hallinta ja muotoilu saattaa tulla eteen ensimmäistä kertaa, kun tekee kirjan laajuista teosta.
• Jos käytät muista lähteistä hankittuja kuvia, varaa aikaa lupien hankkimiseen.
• Muista ne varmuuskopiot!
• Ennen kuin ryhdyt varsinaiseen taittohommaan, tutustu kirjapainojen ohjeisiin.
• Kielentarkistus ei ole ihan turhanpäiväinen juttu, vaikka kuvittelisit hallitsevasi englannin mennen tullen.
• Vertaile kirjapainoja. Täällä Helsingissä Yliopistopaino osoittautui hinnaltaan ihmeen kilpailukykyiseksi, ja heillä on myös erinomaiset ohjeet ja palvelu väitöskirjantekijälle (joista kyllä kannattaisi maksaa vaikka vähän ylimääräistä). Digitaalipainotekniikalla saadaan myös värikuvat toteutettua edullisesti.

Byrokratiaa

• Varaudu siihen, että varsinaisen kirjoitushomman jälkeen menee vielä hyvinkin pitkään, ennen kuin kirja on kourassasi. Itse kirjoitin kirjani kesän mittaan (kielentarkastus elokuussa, ja valmista kuun puolivälissä). Vaikkei mitään erikoisia viivytyksiä sattunut, väittelin vasta tammikuussa (eikä siihenkään jäänyt mitään erikoisempaa löysää väliin). Aikaa menee esimerkiksi siihen, että asiaa käsitellään useassa vaiheessa tiedekunnan hallinnossa, joka kokoustaa harvakseltaan.
• Valitse hyvät esitarkastajat, jotka edustavat oikeaa alaa ja ovat sen huippuasiantuntijoita. Yllättävän tasokkaatkin (ja kiireiset!) ihmiset lupautuvat yllättävän helposti tähän aika epäkiitolliseen hommaan.
• Sovi ajoissa vastaväittäjästä ja väitöspäivästä.
• Tutustu vastaväittäjän taustoihin ja töihin. Kannattaa ihan oikeasti miettiä tärppejä: vastaväittäjä todennäköisesti kysyy oman alansa juttuja ja omiin tutkimuksiinsa nivoutuvia asioita. Kannattaa siis keskittyä niihin sen sijaan että pänttäisi hulluna ulkoa esimerkiksi omia kirjallisuusviitteitään.
• Ryhdy hyvissä ajoin katselemaan ja varaamaan myös salia väitöstilaisuutta varten sekä karonkkapaikkaa.
• Tiedota väitöksestäsi. Yliopiston viestintäosasto hoitaa tämän tehokkaasti ainakin täällä Helsingissä, mutta esimerkiksi kotipaikkakunnan pikku lehtiin voi olla mukava ilmoitella omin nokkinensa aiheesta.

Järjestelyjä

• Väitöstilaisuudessa ei liene ihmeempää järjesteltävää, sen puolen hoitavat yleensä vahtimestarit. Tilaisuuden jälkeen tarjotaan tavallisesti kahvit. Ne saa helpoimmalla esimerkiksi yliopiston ruokalasta, ja kannattaa harkita tarkkaan, onko järkevää ryhtyä näkemään sen suurempaa vaivaa esimerkiksi säästömielessä. Niin tai näin, varaa tarjottavaa riittävästi - eihän sitä koskaan tiedä, ketkä kaikki innostuvat paikalle kuuntelemaan.
• Karonkasta koituukin sitten helposti enemmälti puuhaa. Suosittelen hoitamaan tämänkin mahdollisimman pienellä vaivalla, koska väitöstilaisuudessa riittää mietittävää joka tapauksessa. Sujuvimmin homma hoituu tasokkaassa ravintolassa - ja hintaero vrt. tilanvuokraus + pitopalvelu -ratkaisuun voi jäädä yllättävän pieneksi! Mieti paikan sijaintia (onko vieraiden näppärä tulla ja mennä), tilan soveltuvuutta homman juoneen, mahdollisia jatkopaikkoja - ja tietysti rahoitusta. Aivan hyväksyttävä ratkaisu on sälyttää osa kuluista vieraille esimerkiksi illalliskorttimaksun muodossa. Pikku bonusvinkki: S-ryhmän ravintoloista voi saada vihreällä kortilla viinit jopa puoleen hintaan! Ja... no, sanotaan nyt suoraan: eräs aivan loistava karonkkapaikka Helsingissä on ravintola Pääkonttorin Juhon Sali, siinä Rautatientorin kulmalla. Sopii noin 25-50 hengelle ja sisältää myös baaritilan, jossa voi ruoan päälle istuskella jaarittelemassa. Viinien tarjoilusta muuten kannattaa sopia tarkkaan. Joissakin paikoissa tarjoilijat saattavat kaadella sitä vähän väkisinkin, ja sitten puolet jää juomatta. Tarjoilijoita voi pyytää tarkistamaan, haluaako vieras lisää juomaa. Toisaalta kaatoja sinänsä ei ehkä kannata rajoittaa, jos ei halua pihistelymeininkiä. Useimmissa porukoissa luultavasti menee noin kolme kaatoa, vaikka viiniä olisi vapaasti saatavilla.
• Hoiditpa järjestelyt niin tai näin, varaudu siihen, että tilaisuuden alla olo on kuin häihin ja tenttiin yhtä aikaa valmistautuessa. Sellaisia juttuja kuin vieraiden istumajärjestystä, puheita sun muita kannattaa kuitenkin todella miettiä. Tuon istumajärjestyksen osalta varsin toimiva ratkaisu on maltillinen sekoittelu; työkavereita ja aivan muita ei aina kannata aivan radikaalisti sekoittaa (tai ainakaan sirotella toisen ryhmän edustajia yksikseen toisten sekaan)... jutut saattavat olla sen verran eri laidoilta.

Hetki lyö

• Väitöstä edeltävä viikko lienee joka tapauksessa aikamoista hässäkkää. Näin se menee, vaikka kuinka lunki olisit. Tulee kaikenlaista pientä hoidettavaa, lehdistö saattaa soitella ja häiritä ja niin pois päin.
• Vastusta kiusausta päntätä kirjaa viime tippaan asti pää sauhuten. Kannattaahan sitä hiukan kertailla (tosiaan ne tärpit muistaen!), mutta kyllähän sen jo tässä vaiheessa suurin piirtein hallitset. Älä siis väsytä itseäsi turhalla stressaamisella. Älä kuitenkaan turhia huolehdi siitä väsymyksestäkään - huonosti nukutut yöt kuuluvat väittelijän elämään, vaikka ei ihmeemmin hermostuttaisikaan. Ja kyllä sitä sitten piristyy kun on sopivasti adrenaliinia veressä.
• Älä pelkää, sinulla ei ole mitään hätää! Sinun tehtäväsihän on vain istuskella ja vastata kysymyksiin. Vastaväittäjä on joka tapauksessa altavastaaja ja heikommalla, kun kyse on sinun työstäsi ja kirjastasi. Itseäni rauhoitti mukavasti ajatus, että hei, tämähän on paljon helpompi homma kuin esimerkiksi luennon pitäminen. Ja jos on luennoimisesta kokemusta, niin alkulämmittely hoituu mukavasti lektion merkeissä; mikäs sen mukavampaa. Muista vain yksi juttu: teitittele vastaväittäjää.
• Nauti tilanteesta! Ei sitä turhan usein pääse paistattelemaan päivän keskipisteenä ja jauhamaan tunti toisensa perään omasta työstään.
• Vaikka kaikki sitten menisikin ihan poskelleen, älä masennu. Kollegani sanoin: kahden tunnin häpeä, loppuelämän kunnia!
• Muuan kaunis vanha tapa on, että vastaväittäjän puolisolle lähetetään seuraavaksi aamuksi kukkia ikään kuin korvauksena siitä, että tuli vietyä vastaväittäjän aikaa. Näin siis ainakin, jos vastaväittäjä on mies, ja hänen puolisonsa nainen.

Semmoisia päällimmäisenä mielessä. Nyt ei muuta kuin peukut pystyyn ja onnea matkaan! Tähän loppuun vielä jokunen hakusana roboteille: vinkki, vinkkejä, vinkkiä, väittelijä, väitöstilaisuus, tohtoriksi

Lisäys seuraavana syksynä 

• Varaudu postdoktoraaliseen depressioon. Kun on pitkään painanut täysillä saavuttaakseen tavoitteen, tulee helposti tyhjä olo, kun kaikki on ohi. Tätä ei ehkä ehdi kunnolla tiedostaa ja käsitellä, kun kumminkin on heti kiire miettiä ja järjestellä jatkoa, tutkimusrahoituksia sun muuta. Kannattaa välillä vähän pysähtyä tunnustelemaan, että miten oikeasti menee.